Kalahenkilöiten kesäpäivät Virossa.

Toden totta! Sellaiset nimittäin tosiaankin tapahtuivat ja niistä allekirjoittanutkin osalliseksi piäsi. Tosin, osallistuminen rajoittui vaan vajaan yhteen päivään, johtuen lähinnä muutenkin perin tiivistä ja aktiviteetteja täyteen tuupatuista lomasuunnitelmista. Ennen kaikkea työssäkäyvät heittokalahenkilöt varmaankin tajuavat edellä mainitun asialoisen laitan, sekä sen sisältöä määräilevät taustatekijät.

Tuo kesäkokoontuminen, josta yritän parhaani mukaan ja parasta aikaa juttua rustailla, tapahtui konkreettisesti 08.08.2008 – 10.08.2008 Vagulan järven rannalla, Viron eteläisessä osassa, Vôronmaalla. Tarkemmin määriteltynä sellaisella pikkupaikkakunnalla kuin Järvere. Pääasiallisena järjestäjänä ja tämän mahtavan idean alullepanijana kalahenkilö nimimerkillä Haugihirm, sekä yksi virolaisista kalahenkilöiten sivustoista Kalale.ee. Kuulemani mukaan olivat tuon tapahtuman kitkattoman sujumisen nimissä kortensa kekoon kantaneet myös paikallishallinto ja monet muutkin tahot. Koska tarkempaa infoloista asian laitoilta en omistaa, jätän nuo tahot kaiken varalta mainitsematta vallan. Jotten vaan menisi perin kalajutun puolelle.

Joka tapauksessa nuo minun muistot kyseisestä tapahtumasta alkavat lauantai-aamusta, jolloin maisemavaihtajan nokan vihdoin tapahtumapaikalle käänsin. Mukavalta vaikuttava leirinta-aluehan siellä näkyi olevan, johon edellispäivänä varsin monta telttaakin pystytetty oli, sekä trailereita venheineen parkeerattu. Ja väki aamupuuhissa askarteli. Tarkoittane siis tässä tappauksessa perin moninaisia askareita. Muun muassa edellisyönä heikentyneen terveyden kohentamista aamusella korjaussarjalla, kalavermeiten kuntoon laittamista, veneiten veteen laskemista ynnä muuta, ynnä muuta.
Tommosen touhuilun keskelle siis tupsahdin ja perillä olostani tapahtuman järjestävälle taholle ilmineerasin.
Koska päivän über-virallisen kalajahti-kilpailun lähtölaukkaan oli jäänyt vaan noin varttitunti, oli järjestävä taho jo aikaisessa vaiheessa kiinnittänyt minut venekuntaan, jonka kapteenina ja venhen onnellisena omistajana toimii kalahenkilö, nimimerkillä Paipoiss. Selvennyksen vuoksi olkoot tässä vaiheessa mainittu sekin seikka, notta kaikki nimimerkit, joita käsillään olevassa rustauksessa viljelen, kuuluvat kalahenkilöille, jotka etelänaapurin kalavoorumissa osallistuvat ja jonka nimi jo aikaisemmin tässä hengenhedelmässä esiin vilahti.

Koska siis saapumiseni osui kyseisenä aamuna aivan viimetinkaan, oli jo heti jokseenkin selvä, nottei venekunta aivan lähtölaukkaan osallistumaan piäseekään. Joutuihan allekirjoittanut kasamaan kalajahti-vermeensä ja pukeutumaankin asiaan kuuluvalla tavalla eli kasamaan ylleen lähes uuden ja uljaan kalajahti-asunsa. Asian laitoja vaikeutti osaltani sekin, etten omistanut pienintäkään ennakkotietoa kyseisestä vesistöstä. Joten makupalojen valinnassa lähdin liikkeelle periaatteesta ”jokaiselle jotakin”. Arvatenkin, oli kalajahtivarustukseni painoltaan varsin kunnioitusta herättävä ja muutenkin heikkoa kyttyrääni perin pahasti rasittava.
Helpotuksekseni havaitsin kummiskin, nottei venhelle ollut kovin pitkä matka, joten tuokin taival sujui ilman suurempia kommelluksia. Samoin venheseen siirtyminen ja liikkeelle lähtö, jonka venekunnan kapteeni suoritti mitä mallikkaimalla tavalla.

Sääolosuhteet eivät vaikuttaneet aluksi mitenkään kalahenkilöitä suosivalta: tuuli puhalsi varsin tosimiehekkäästi ja siitä johtuen myöskin taivaalta alas tippuva vesi piiskasi venheilijöitä perin perusteellisesti. Asian laitoja posittiiviselta kantilta kurkiessa ompi kummiskin todettava, notta tulihan samalla tosi-koekäytettyä tuo edellä mainitsemani lähes uusi ja uljas kalajahti-pukunikin. Ja hyvinhän se allekirjoittaneen yllä pelitti: huppua vuan niskaan, eikä mitään mukinaa tuiskusta, eikä tuulestakaan.

Koska kilpailu oli myös tyyliltään täysin tolerantti, päätti kapteeni, notta valitaan tyyliksemme vetouistelo. Vaikka heittopeleillä liikkeellä olin, viritin kummiskin mukanani olleet vaapun tapaiset siimojen jatkoiksi ja sujautin vavat telineisiin.
Samalla havaitsin myöskin tosiseikan, nottei alkulaukkaa ollut hyväkseensä käyttänyt moni muukaan venekunta. Koko järvellä oli tiirailtavissa ainoastaan yksi vesikulkuneuvo meidän kaukalon lisäksi.

Nuin parisenkymmentä minuuttia lähtömme jälkeen, alettiin suorittaa ensimmäistä suunnan muutosta eli kiäntämään venheettä uudeen kurssiin. Ja silloin rapsahti. Menopeli laitettiin kulkemaan etanan marssi ja viehe veivatti kehimäkoneen kampia pyörittämällä venheseen. Väärällä käpälällä, tottakai. Saaliksemme joutuikin haukinulkki, tosin alamittainen sellainen. Sielläpäin lahtea nimittäin hauellekin semmonen mitta asetettu ompi.
Joten koukuista irki ja mamman tykö kasvamaan. Peli veteen takaisin ja matka jatkui kohti uusia ja uljaimpia kalajahti-kokemuksia.

Eipä aikakaan kun kehimäkoneeni jarru alkoi taas peliään pitämään. Joten vapa väärään käpälään ja makupalaa venheseen vetämään. Painavalta vaikutti. Kyseessä oli sini-violetti-kelta-oranssi x-rap. Ja se siis sitä pienempää kokoa. Jonkun metrin päästä veneestä tuo paino sitten pintaankin nousi. Ihka kalalta vaikutti. Vuan ilomme siihen sitten loppuikin. Paipoiss kurotti jo pitkävartista haavia saalista kohti, kun tuo uppiniskainen otus näki parhaaksi irrottautua koukuista ja tervehtiä meitä vielä keskievään heilahduksella...aika törkeätä tosiaan.

Tässä vaiheessa luulin jo jonkin verran tietävän, mitä paikallinen kalakanta makupaloikseen arvosta. Ja koska uusi kurssimme oli muutenkin kohti lähtöpaikkaa, päätettiin palata rannalle, viksamaan kalajahti-amissiuuniamme. Tosin, kapteenilla oli muutenkin asiaa rannalle, joten monet tarpeet tuli sitten tyydytettyä kerrallaan.

Palattuamme vesille taas, jatkettiin suurin piirtein entisillä urillamme. Sitä sekä kurssivalinnoissamme, että myös kalajahti-tyylin osalta. Toki, perin makeilla paikoilla heittelyäkin harrastettiin, mutta sitä laihojakin laihemmilla tuloksilla.
Säätilanne muuttui jatkuvasti, paiskaten välillä niskaamme lähes vaakasuoraan tuiskuttavaa vettä, välillä taas kypsyttäen lähes paahtavalla arskanpaisteella. Mutta yhtä kaikki: kalajahti jatkui ja rantautuimme seuraavan kerran noin kymmenisen minuuttia ennen virallisen pyyntiajan loppumista. Saalinamme yksi mitallinen ja yksi alamittainen haukinulkki. Viimeksi mainittu tuli otettua mukaan syystä, notta koukut olivat todella pahasti repineet sen kidukset. Eikä nähty mitenkään hauki-ystävälliseksi, jättää moisessa tilassa oleva otusta veteen kitumaan. Joten papin saarna ja terävä puukko lopetti senkin miekkosen maisen vaelluksen tehokkaasti ja nopein ottein.

Jotta kummiskin totuus mukana pysyisi tässäkin kirjoitelmassa, todettakoon, notta päivän mittaan lisääntyi venekuntia vesille sääolosuhteiden oikullisuudesta huolimatta. Tahi sitten juuri siitä johtuen. Menee ja tiedä...
Joitakin isompia kaaria ottaessamme, tuli turistua ohi mennessä monenkin mukavan kalajahtaajan kanssa.

Luovutettuaan mitä mahtavimman saalimme mittaviritelmiä käyttäneiten henkilöiten hellaan huomaan, kasattuamme kalajahti-viritelmämme, olikin aika suunata askeleemme isoimpaan kokoustelttaan, jossa väsyneille, mutta sitäkin onnellisemmille kalahenkilöille maukasta keittoa tarjoiltiin. Muitakin antimia pöydällä näytti keikistelevän. Vaan kun tiesi kohta-puolin kummiskin maisemavaihtajan puikkoihin siirtyvän, katsoin parhaaksi karttaa moisia mukavia houkutuksia.
Rennon ja letkeän keskustelun, sekä allekirjoittaneelle ennestään vaan voorumin kautta tuttujen kalahenkilöiten kanssa käpäliä paiskaten, tuo meikän loppupäivä sitten sujuikin.

Mukava muisteloinen siitä kummiskin jäi, sekä toivokin, notta tommosen tapahtuman tulevaisuudessakin kokea saisi. Sen pituinen sitten kai se....